Muutoksen tuuli: direktiivi ilmiantajien suojelusta
EU antoi lokakuussa 2019 kauan odotetun direktiivin unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta (jäljempänä direktiivi tai ilmiantajien suojelua koskeva direktiivi). Direktiivi on ensimmäinen EU:n horisontaalinen säädös, joka koskee suojelua, joka koskee ilmiantajille. Direktiivin tavoitteena on tehostaa EU:n lainsäädännön täytäntöönpanoa käyttämällä ilmiantajia tietyillä aloilla, joilla täytäntöönpanon valvonnan puutteen ja rikkomusten on todettu voivan aiheuttaa vakavaa haittaa yleiselle edulle. Jäsenvaltioissa keskustellaan tällä hetkellä kahdesta tavasta panna direktiivi täytäntöön. Yksi ehdotus on "1:1-toteutus". Kansallinen lainsäätäjä periaatteessa kopioisi ja liittäisi direktiivin aineellisen soveltamisalan. Toinen tapa on laajentaa soveltamisalaa yleisesti kaikkiin lainrikkomuksiin, ja kannustan jäsenvaltioita voimakkaasti noudattamaan tätä vaihtoehtoa.
Direktiivissä annetaan laaja määritelmä ilmiantajista, jotka vaihtelevat työntekijöistä ja virkamiehistä urakoitsijoihin ja harjoittelijoihin. Ilmiantajan henkilökohtaisia motiiveja ei saa ottaa huomioon, vaan ainoastaan perusteltua uskoa, että ilmoitettu tieto oli totta ilmoitushetkellä. Kun määritelmä on täyttynyt, ilmiantajan on noudatettava ilmoituskanavia. Ilmiantaja voi tehdä ilmoituksen joko sisäisesti tai toimivaltaisille viranomaisille ilman, että hänen on ensin ilmoitettava asiasta sisäisesti. Direktiivissä kannustetaan edelleen sisäiseen ilmoittamiseen. On huomattava, että julkisten tai yksityisten laitosten olisi perustettava sisäisiä ilmoitusmekanismeja. Tätä varten direktiivissä annetaan yksityiskohtaiset säännöt siitä, miten näiden sisäisten raportointimekanismien olisi toimittava. Sama koskee toimivaltaisia viranomaisia. Ilmoittaminen suoraan yleisölle (tiedotusvälineiden tai muiden foorumien kautta) on viimeinen ratkaisu ilmiantajalle.
Direktiivissä annetaan ilmiantajalle siviili-, hallinto-, työ- ja rikosoikeudellista suojaa. Ilmiantajaa olisi suojeltava kaikenlaisilta kostotoimilta työpaikalla. Vaikka direktiivi on tärkeä, siinä on useita kysymyksiä, joita ei ole käsitelty riittävästi. Ensinnäkin direktiivissä ei käsitellä nimettömyyttä ja taloudellisia palkkioita. Nämä kaksi osatekijää ovat oikein sovellettuina olennaisia osia ilmiantajan suojelussa. Toiseksi direktiivissä ei oteta huomioon sellaisen ilmiantajien suojelua käsittelevän EU:n viraston perustamista, jonka tehtävänä olisi koordinoida direktiivin täytäntöönpanoa ja joka toimisi viitekehyksenä jokaiselle hämmentyneelle ilmiantajalle. Lopuksi totean, että direktiivin mukaan ilmiantajan ei edellytetä syyllistyvän rikokseen silloin, kun hän hankkii tiedon. Ei ole varmaa, mitä tämä käsite on ja miten sitä olisi sovellettava, mikä saattaa ilmiantajan heikkoon asemaan, koska hän ei tiedä, onko hän tehnyt rikoksen vai ei.
Direktiivin saattaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä on melko hidasta. EU:n Whistleblowing Monitor -verkkosivuston mukaan yksikään jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä kokonaan osaksi kansallista lainsäädäntöään. Määräaika direktiivin saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä oli 21. joulukuuta 2021. Valitettavasti jäsenvaltiot ovat hitaita tässä prosessissa. Direktiivi on kuitenkin osoitus siitä, että EU:ssa on tapahtunut muutos ilmiantajia koskevassa kulttuurissa. Vielä muutama vuosi sitten ilmiantaja oli arka hahmo, jolla ei ollut juuri minkäänlaista suojaa, mutta nyt hänellä on EU:n lainsäädännön mukainen suoja. Kulttuurin muutoksen pitäisi näkyä siten, että otetaan käyttöön whistleblowing -rakenteet ja suojellaan ilmiantajia tarvittaessa.
